Kauniit silmät ja elettyä elämää.

Nyt on tämä suku yhden kauniin tyttövauvan verran rikkaampi sekä onnellisempi ja tämä kummitäti on ainakin ihan in lööv. Miten voikin olla semmoinen kurttuotsa niin nätti ja näpsäkkä, kaunis!

Jo näyttävästi vakioksi muodostuneen tätitäpinän ohella olen yrittänyt parsia isäni elämää taas kumminkin yhteen. Kyllä tämä tästä vielä, ei vain pidä luovuttaa. Onneksi tässä oikeastaan tarvitsee vain olla läsnä, ei ratkaista kaikkia isän ongelmia tai tehdä kaikkea isin puolesta. Kotikoti kyllä tarvitsisi perusteellista suursiivousta ja boheemiksi villiintynyt puutarha ankaraa kättä... Mutta. Niistä ei oteta ainakaan mitään stressiä kumminkaan, ei vedellä tiukkoja aikatauluja ja huhkita henkinen ruoska viuhuen. Siivoaminen ja puutarhatyöt ovat onneksi ainoita asioita, joita puuhastellessa mieli lepää ja lopputulos palkitsee, tykkään.

Pääsykokeisiin alle viikko, keskittymiskyky on stressitason noustessa alkanut jo kärsiä. Vanhustyön pääsykoekutsu tuli tänään, hetken jo ehdin pelätä että en kelpaa edes esivalinnassa, siinä olisi itsetunto hiukan kolissut. Sinnekin on pääsykoekirja jota olen enemmän tässä vaiheessa vasta selaillut, onneksi on vanhenemisen tutkimuksen perusopinnot takana niin aivan tyhjästä ei potkaista. Mutta vielä pitäisi kasata valmistava ennakkotehtävä. Onnea on, että sosiaalipolitiikan ja vanhustyön kokeiden välillä on viikko aikaa kasata voimat uuteen koetukseen. Tulee tarpeeseen, indeed.

Johdatus viestintään alkoi tänään, enteilen tästä kesästä aika mukavaa opiskelujen suhteen mitä nyt ekat tentit osuvat heti pääsykokeiden jälkeen. Ja voi olla, että tänä kesänä olisi oikeasti aikaa Sille Oikealle Lomalle. Kissa kainaloon ja kotikylään, mieskin lähtee kertaamaan armeijan vihreisiin yhdeksäksi päiväksi ennen juhannusta.

Tekisi mieli laittaa viimeaikaisia kirppislöytöjä tänne, niin hyviä juttuja tullut vastaan. Mutta kesällä ehkä enemmän niitä kaikkein parhaimpia: roskalavalöytöjä.

Ps. Onnea kaikille tämän kevään ylioppilaille ja muillekin valmistuneille <3

Rusinat pullista.

Kaipaisin yliopistolle jotain elämänsuunnastaan hämmentyneiden opiskelijoiden seuraa. Jotain jossa voisi sanoa, että väärällä alalla ollaan, mutta ei oikein tiedä mikä sitten sopisi ja mihin edes pääsisi. Anonyymit pääainevaihtajat, hyväksyisiköhän yliopisto sellaista?

Vuosien harhailut opiskeluissa eivät sinänsä tehosta itsetuntoa. Nyt kun olen konkreettisesti huomannut kuinka moni tulee iltaisin opiskelijakäyttöavaimilla Aleksandriaan lukemaan pääsykokeisiin, niin olen oikeastaan hiukan huojentunut. Salaa tekisi mieli mennä juttelemaan ja kuulemaan heidän opiskeluhistoria ja elämäntarina.

Olen kyllä tyytyväinen kaikkiin opiskeluvuosiini: olen saanut uusia taitoja, tietoja ja keskusteluja sekä maailman ihanimman ystäväpiirin, enhän minä ketään tästä kaupungista aikaisemmin tuntenut. En kumminkaan malttaisi odottaa syksyä, että voisin päättää sen jonkun suunnan opiskeluille ja elämälle, vaikka se ehkä sitten veisinkin pois yliopistolta. Ei tietenkään lopullinen, mutta joku tietty suunta mihin tietäisin tähtääväni, teksi ehkä ihan hyvää. Ja uudet poluthan on aina ollut niitä kiinnostavimpia.

Ja hih, leikkautin pitkistä hiuksista polkkatukan. Että sekin niistä pähkäilyistä. Tämä on nätti, tykkään tykkään.

Ei nyt tukkakuvaa, mutta vappunostalgisointia.

Ikävä.

Se on totta, minkä jo ensimmäisenä jouluna huomasin - ikävä äidistä ei hellitä, ei edes silloin kun olisi aihetta juhlaan. En käsitä miten äidittömät tarhaikäiset selviävät äitienpäivästä jos minä purskahtelen itkuun Halosella yöasumainoksia katsoessa? Ja miksi edes käyn läpi kaikki äitienpäivälahjaehdotukset ja kortit mitä kaupoissa on?

Hyvä puoli on, että äitienpäivä ei tarvitse erityisesti tehdä mitään, varsinkaan ruokia. Ensimmäisen joulun muistan hyvin: minä ja omatekoiset laatikot. Lopetin porkkanalaatikon kohdalla, kaupan laatikot ne vasta nannaa olivatkin niiden jälkeen.. Seuraava pääsiäinen meni lammasta sulatellessa, ohje oli tainnut jäädä lukematta. Syömään päästiin keskiyöllä. Hyvältä se maistui kumminkin, mielestäni.

Isäni on kestänyt kokkaukseni hämmentävän hyvin, kerran mainitsi että voisi tehdä jotain muustakin kuin jauhelihasta ja siitä ei sitten olekaan tarvinnut uudestaan keskustella. Mutta enpä ole kokannutkaan isälleni kohta kahteen kuukauteen - pinnani paloi lopullisesti Kuningas Alkoholiin ja en halunnut enää katsoa niin läheltä isäni elämänhallinnan murentumista. Sattuu, enkä ole vielä ihan varma olisiko ollut vielä jotain mitä olisin voinut tehdä. Yrityksestä ei ainakaan ollut puutetta.

Ehkä osaan suhteuttaa ja katsoa asioita paremmin kunhan etäisyyteen on tottunut. Liian kauan taisin omaksua roolin hoivaajana ja asioiden pyörittäjänä äitini tilalla. Minulla on kumminkin oma elämäni ja isäni on tervetullut siihen, mutta tietyin ehdoin.

Puuh.

Alle kuukausi pääsykokeisiin. Hiukan hermostuttaa, aika tuntuu loppuvan. Mihin katosi zenimäinen olotilani? Toivottavasti saavutan sen viimeistään koesaleihin ja haastatteluihin marssiessa.

Ja niin, vaihdoin kesän ranskan peruskurssin viestinnän perusopintopakettiin (3 op vrt 25op). Olen hullu. Masokisti. Ja en osaa rajata asioita joista pitäisi olla kiinnostunut. Katsotaan miten tytön käy tällä kertaa.