Ikävä.

Se on totta, minkä jo ensimmäisenä jouluna huomasin - ikävä äidistä ei hellitä, ei edes silloin kun olisi aihetta juhlaan. En käsitä miten äidittömät tarhaikäiset selviävät äitienpäivästä jos minä purskahtelen itkuun Halosella yöasumainoksia katsoessa? Ja miksi edes käyn läpi kaikki äitienpäivälahjaehdotukset ja kortit mitä kaupoissa on?

Hyvä puoli on, että äitienpäivä ei tarvitse erityisesti tehdä mitään, varsinkaan ruokia. Ensimmäisen joulun muistan hyvin: minä ja omatekoiset laatikot. Lopetin porkkanalaatikon kohdalla, kaupan laatikot ne vasta nannaa olivatkin niiden jälkeen.. Seuraava pääsiäinen meni lammasta sulatellessa, ohje oli tainnut jäädä lukematta. Syömään päästiin keskiyöllä. Hyvältä se maistui kumminkin, mielestäni.

Isäni on kestänyt kokkaukseni hämmentävän hyvin, kerran mainitsi että voisi tehdä jotain muustakin kuin jauhelihasta ja siitä ei sitten olekaan tarvinnut uudestaan keskustella. Mutta enpä ole kokannutkaan isälleni kohta kahteen kuukauteen - pinnani paloi lopullisesti Kuningas Alkoholiin ja en halunnut enää katsoa niin läheltä isäni elämänhallinnan murentumista. Sattuu, enkä ole vielä ihan varma olisiko ollut vielä jotain mitä olisin voinut tehdä. Yrityksestä ei ainakaan ollut puutetta.

Ehkä osaan suhteuttaa ja katsoa asioita paremmin kunhan etäisyyteen on tottunut. Liian kauan taisin omaksua roolin hoivaajana ja asioiden pyörittäjänä äitini tilalla. Minulla on kumminkin oma elämäni ja isäni on tervetullut siihen, mutta tietyin ehdoin.

Puuh.

Alle kuukausi pääsykokeisiin. Hiukan hermostuttaa, aika tuntuu loppuvan. Mihin katosi zenimäinen olotilani? Toivottavasti saavutan sen viimeistään koesaleihin ja haastatteluihin marssiessa.

Ja niin, vaihdoin kesän ranskan peruskurssin viestinnän perusopintopakettiin (3 op vrt 25op). Olen hullu. Masokisti. Ja en osaa rajata asioita joista pitäisi olla kiinnostunut. Katsotaan miten tytön käy tällä kertaa.